perjantai 27. syyskuuta 2013

It´s a girl!

Äiti suostui poseeraamaan. Vasikka etsi syömistä.

Eilispäivä oli niin touhukas, etten ehtinyt kertoa uuden perheenjäsenen syntymästä. Enkä saanut otettua kunnon kuvaa tulokkaasta - uusi yritys tänään. Mutta siis tyttövasikka oli syntynyt toissayönä! Isännän mentyä aamusella navettaan oli vasikka ihan puhdas, eikä jälkeisiäkään näkynyt missään. Äiti lienee siis syönyt ne. Kuulostaa aivan kuvottavalta, mutta fiksuuttahan se on. Jos poikiminen tapahtuu laitumella, ei petoeläimille kannata jättää merkkejä vasikasta. Jälkeisissä on kuulemma myös vitamiineja.

Ja kylläpä nauratti eilen illalla. Kävin katsomassa äitiä ja tytärtä iltakymmeneltä. Vasikka makasi kippurassa nurkassa. Ja enhän minä saanut selvää, että onko sillä kaikki hyvin. Äiti antoi minun mennä lapsensa lähelle, mikä tuntui tosi hienolta! Tosin se kyllä nousi heti makuultaan ja tarkkaili vieressä toimiani - valmiina puolustamaan lastaan. Yritin nostaa vasikan päätä, mutta se makasi ihan reporankana pää vatsakarvojensa peitossa. Ajattelin jo, että lieneekö vasikka saanut tarpeeksi maitoa päivän aikana. Sen verran kuitenkin tajusin, että kun se oli lämmin, ei sillä liene suurta hätää.

Isäntä kävi tarkistamassa tilanteen, ja unillahan se oli. Kaikki hyvin. Lienee vasikka nähnyt mukavaa unta, kun sätki ja hyristeli sillä tavalla. Äiti oli asettanut lapsensa nukkumaan nurkkaan ja asettunut itse siihen eteen. Näin pienellä oli mahdollisimman lämmin paikka uinua.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Doula synnyttävän tukena

Tuleva äiti takana, doula edessä.

Navetalla on synnytys käynnissä. Isäntä tuumasi pari päivää sitten, että lähipäivinä yksi lehmistä poikii. Tänään kuulin tavallisesta poikkeavaa ääntelyä navetalta ja arvasin, että nyt on joku tuskissaan.

Oli hämmentävää seurata lehmän käyttäytymistä. Vasikka potkiskeli ihan selvästi lehmän vatsassa. Emättimestä valui limaa ja jotain muutakin hörpylää. Kurkin jo kauhuissani, että nytkö se syntyy.

Seurakseen ja tuekseen se oli ottanut tai pyytänyt hiehon. Tällä hieholla on kohdussaan vika, eikä sitä saa tiineeksi millään. Se on siis menossa teuraaksi.

Hieho ilmeisesti tiesi tehtävänsä. Se oli rauhassa, pysyi pitkiä aikoja paikoillaan. Aina polttojen aikana lehmä joko hyppäsi doulansa selkään tai nojasi sen alaselkää vasten. Mitä viisautta eläimissä onkaan! Navetalla on muutenkin äärimmäisen rauhallinen tunnelma, harmoninen suorastaan.

Ollessani 15-vuotiaana kesätöissä maatilalla Pyhäselässä näin ensimmäisen ja sen ainoan kerran lehmän poikivan. Vasikka oli tosin sen verran tiukassa, että se piti kiskoa ulos köyden ja kepin avulla. Ei ollut mikään kaunis näky. Sylissäni oli maanviljelijöiden lapsenlapsi. Sitä mukaan, kun vasikkaa kiskottiin ulos, sitä tiukemmin lapsi puristi minusta kiinni.

Isäntä arveli, ettei vasikka synny vielä tänä yönä. Tavallisesti lehmä kuulemma vetäytyy doulan luota omaan rauhaansa ennen h-hetkeä. Taidan kuitenkin vielä käydä katsomassa tilannetta ennen nukkumaan menoa...

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen

"Mitä suurempi tarve sinulla on tuomita toinen, sitä vähemmän tunnet omaa varjoasi".

Tämä Tommy Hellstenin ajatus pyöri päässäni tänään, kun teimme navetalla syyssiivousta. Tuomitseminen, pahan puhuminen ja lannistaminen on välillä yhtä tiukassa kuin tuo kuivanut paska navetan käytävillä ja parsilla. Eikä auta, vaikka kuinka tönkää ja puhdistaa, aina sitä tulee lisää.


Navetta kesän jäljiltä kuntoon mansikeille.
Joskus asioiden täytyy antaa olla. Välillä se on tavattoman vaikeaa. Tärkeintä on, että itse tietää totuuden - ja pystyy elämään sen kanssa. Toisinaan totuuden tahtoisi huutaa ääneen koko maailmalle. Mutta auttaisiko sekään? Ei. Osa uskoisi, osa ei.

Mielikuvan voima pääsi tällä viikolla valloilleen, kun netissä levisi kuva koirastamme, joka oli karannut pihastamme. Marjaturistit olivat huolestuneet ja sitoneet koiran lopulta lähikodan sisälle sieltä löytämällään hihnalla. Koiran kerrottiin olevan nälkiintynyt, laiha ja huonokuntoinen. Oliko se kenties hylätty kotaan, mistä se oli karannut, kysyttiin tekstissä. Sen nenään oli pistänyt ötökkä, ja kynnetkin olivat katkeilleet.

Palstat kadonneista ja löydetyistä kotieläimistä ovat hyvä juttu, mutta mikä mielikuva koirasta - tai paremminkin sen hoitajista - olisi tullut, jos sen olisi vain yksinkertaisesti todettu löytyneen. Tai kysytty, että onko koira kenties karkuteillä. Kaikkea - mitä mieleen juolahtaa - ei tarvitse sanoa ääneen.

Tarinoilla ja asioilla on aina toinen puolensa. Itse paistattelemme mieluummin valoisalla puolellamme, emmekä tutustu varjoomme. Olen ottanut oman varjopuoleni käsittelyyn etenkin silloin, kun ärsyynnyn jostakin asiasta. Esimerkiksi silloin, kun pojat käyvät kierroksilla, eikä mikään mene jakeluun. Siinä kohdassa, ennen hermostumistani, pysähdyn ja mietin: olenko itse väsynyt tai nälkäinen? Olenko pitänyt huolen, että pojat ovat syöneet ja nukkuneet hyvin? Ärsyttääkö minua todellisuudessa se, etten ole saanut tehtyä itse jotain sen asian eteen, jotta asiat menisivät paremmin jakeluun. Hyvin usein minä itse ärsytän itseäni.

Toisista ihmisistäkin voi nähdä vain varjopuolen. Hämmästyin todella paljon, ja olin jopa häpeissäni, kun katsoin Julkkis BB -ohjelmaa ja siellä ollutta Andy McCoyta. Olin luonut hänestä mielikuvan julkisuuden perusteella. Mikä virhe! Tuo ihminen näytti BB-talossa sydämellisen puolensa. Mielikuva muuttui, mutta tunnenko minä todellisuudessa tuota ihmistä ja voinko minä arvostella häntä. En tunne, enkä voi.

Joskus kerromme asioista vain varjopuolen. Esimerkiksi, että olipas siellä ravintolassa huono palvelu. Ja jätämme kertomatta: mutta ruoka oli kyllä aivan mahtavaa ja tarjoilijakin pyysi lopulta anteeksi käytöstään. Jos ei halua sanoa koko totuutta, on parempi olla hiljaa.

Tämä nuorin koiramme on laiha. Se ei ole lihonut, vaikka olemme kuinka syöttäneet sitä. Kesällä jouduimme käyttämään sitä muusta syystä lääkärissä, missä sen todettiin olevan hyvässä kunnossa. Rakenteeltaan se on siro, totesi lääkäri. Kuonokin on kunnossa, kynnet on hoidettu. Likaisuus voi johtua siitä, että se elää maalla. Se tykkää käydä joessa uimassa ja uintireissun jälkeen se on entistä laihemman näköinen. Kota sijaitsee tien toisella puolella, ja todennäköisesti koira olisi palannut kotiin ellei sitä olisi sidottu. Voisin jatkaa listaa loputtomiin, mutta: kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

Sen kuitenkin sanon, että hyvä, kun koira löytyi ja on nyt kotona. Se lienee pääasia.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Pääsisikö täältä jo kotiin?

Tuloillaan ovat.
Kesän 2013 työt Naapurinvaaralla on naputeltu, tuumaavat kyytöt. Aina, kun niitä menee katsomaan, ne ovat veräjällä. Sillä veräjällä, jonka läpi ne syöksyivät ulos säikähdettyään lampaita. 

 Syömistä ja juomista on kyllä löydetty - sen verran hyväkuntoisia tytöt ja Jaakko ovat. Veräjän lavarakennelmaa - joka tehtiin edellisen karkaamisen jälkeen - on myös käyty tuuppimassa.

Mietin eilen, että miten kyytöt tottuvat kotipihan maisemaan. Kaipaavatko ne hehtaareja ympärilleen? Tosiasiassa ne saattavat nauttia, kun ruoka tulee nenän eteen ja navetasta löytyy lämmin yösija. Laiduntaminen on niillä varmasti verissä. Tietävät, että talven tullen arki muuttuu. Ja osa tytöistä on jo sen verran tiineenä, että sallittakoon niillekin helpommat ajat (näin minun näkökulmastani).

Isäntä suunnitteli kyyttöjen kotiuttamista ensi viikolle. Ihanaa saada lapset kotiin maailmalta.

torstai 19. syyskuuta 2013

Miten täällä voi olla onnellinen?

Suomenlinnassa riitti tunneleita.
Teimme lasten kanssa pienen syysretken Helsinkiin. Reppureissulla majoituimme lähiöhotellissa Vallilassa ja liikuimme julkisilla ristiin rastiin Helsinkiä ja Vantaankin puolella. Ja ihan hassua: maajussini osaa kyllä suunnistaa loistavasti umpimetsässä ja pimeillä pelloilla, mutta laitapa hänet odottamaan asemalle raitiovaunua tai metroa - aina olisi oltu menossa väärään suuntaan! "No kun maan alla ei näe aurinkoa, eikä täällä ole muurahaiskekoja", kuuluivat perustelut. Julkiset tulivat minulle tutuiksi asuessani pääkaupunkiseudulla kymmenisen vuotta sitten.

Suomenlinna oli pojille kuin merirosvosaari. Karttojen kanssa taivallettiin kilometritolkulla. Oli laivoja, pommeja, tykkejä, tunneleita... Isännän tytär on kiinnostunut Suomen historiasta, joten kohde oli hänellekin mieluinen. Ja parasta koskaan syömääni wokkia sai Chapmanista.

Voi ihmettä ja kummaa.
Kartta kädessä kuljettiin.

Kuninkaanportti on Suomenlinnan tunnusmerkki.
Suomenlinnassa asuu noin 900 helsinkiläistä. Se on erikoinen ja haluttu asuinympäristö. Yhtä asuntoa kohden (vuokra-asuntoja?) tulee 50 hakemusta, ja asuntoja vapautuu harvoin. Alueella on mm. päiväkoti, alakoulu, kirjasto, Siwa... 

Toisenlaista asumista edusti Vallila, joka sijaitsee noin 3 kilometrin päässä Helsingin ytimestä. Rumia taloja ja liikennettä, kivijalkapitserioita ja laitapuolen kulkijoita. Kiinnitimme isännän kanssa molemmat tahoillamme huomiota näihin reppanoihin, joita oli kaikkialla - ratikoissa, lautalla, toreilla, kaduilla, kaupoissa. Moni oli selvästi aivan pöllyssä. Oli nuoria ja oli vanhoja. Mutta ei siellä silti tuntenut oloaan turvattomaksi. Liikuimme porukassa ja suurimmaksi osaksi päiväsaikaan.

 Hotellivalinta oli siinä mielessä hyvä, että majapaikka sijaitsi rauhallisella paikalla. Alkukesästä majoituimme Mannerheimintien varrelle ja melua riitti.

Tulin useampaan kertaan pohtineeksi ihmisten onnellisuutta. Katselin koteja Suomenlinnassa, Helsingin keskustassa ja Vallilassa. Katselin ihmisiä, jotka kulkivat napit korvillaan ja puhelin (vai mikä lie monitoimikone) kädessään. Mistä nämä ihmiset nauttivat?

Yhtä lailla perushelsinkiläinen voisi ihmetellä maaseudulla kulkiessaan: miten täällä voi asua? Lähimpään kauppaan on matkaa 25 kilometriä, ja ainoa valo iltasella löytyy navetan nurkalta. Ei näy mitään, ei kuulu mitään.

Itse turhauduin pääkaupunkiseudulla siihen, että päivittäin työmatkaan kului helposti jopa kolme tuntia. Viiden kilometrin pätkään saattoi mennä omalla autolla jopa puoli tuntia. Ei kerrassaan mitään järkeä.

Heurekassa oli rahapaja,
jossa sai kaiverruttaa itsestään kolikon.
Toinen matkakohteemme oli Heureka. Onneksi en tutustunut ennakolta näyttelyyn Body Worlds. Siellä kun oli aitoja plastinoituja ruumiita ja elimiä. Näyttelystä tuli surullinen olo. Sitä ryhtyi väkisin miettimään ihmisten tarinoita, kasvojen piirteitä, naista jonka vatsassa oli 8-kuinen sikiö, keuhkosyövän uuvuttamien keuhkojen kantajaa... Mutta näyttelynä laadukas ja upea kokonaisuus, joka on kiertänyt maailmaa jo 18 vuoden ajan.

Heurekassa riitti tekemistä ja kokemista useaksi tunniksi. Vempeleitä oli kiva testata, mutta kun luki tieteellisen selityksen, miksi ja miten joku asia tapahtuu, niin päänsärky oli lähellä. Olenko taiteellinen vai tieteellinen? Hmm, ei enää epäilystäkään.

Ja lopuksi vielä matkan tuliaiset, iloisia sattumia molemmat. Sain houkuteltua porukan eräänä iltana metro-raitiovaunuajelulle Kamppiin. Ostoskeskuksesta löytyi lelukauppa ja sieltä poikien jo kauan toivomat valomiekat. Niitä oli hyllyssä jäljellä enää kaksi.

Himotut valomiekat.
Kävimme myös kolmella kirpputorilla. Kaksi niistä sijaitsi aivan majapaikkamme lähellä. Tyydyin jo toteamaan, että ei se mitään, vaikka en löytänytkään mitään itselleni. Kunnes käännyin ja näin tuon maailman kauneimman kulhon. Keräilen pallo- ja sydänaiheisia vanhoja astioita. Ja niin tuo 1,50 euroa maksanut aarteeni matkasi ehjänä Helsingistä Kainuuseen.

Söpö.

torstai 12. syyskuuta 2013

Irrallaan oleva "Histamiini" ihmetytti

Katselin kesällä Vain Elämää -jaksoja, jotka tulivat uusintana. Yhdessä jaksossa vietettiin Katri Helenan päivää. Hän vei porukan pötköttämään jonnekin vintille. Kaikille oli makuupussit, jonne tuli sujahtaa. Sitten lähdettiin mielikuvamatkalle musiikin siivittämänä.

Kun oli aika mennä makuupussiin, yksi ryhmän jäsenistä, Cheek, katsoi huuli pyöreänä muuta porukkaa. Hänen ilmeensä kertoi kaiken: ette voi olla tosissanne. Sitten hän sanoikin, että ette kai te oikeasti mene käytettyihin makuupusseihin makaamaan. Hetki oli hänelle selvästi herääminen. Kaavat on tehty rikottaviksi. Cheek ei muistaakseni kuitenkaan mennyt pussiin, vaan makasi sen päällä. Yritys hyvä kymmenen!

Minä sain tänään itseni kiinni hölmistelystä. Menimme hakemaan kahta ylämaankarjalaista ja pihalle saavuttuamme navetasta köpsytteli tervehtimään poni. Poni! Miten poni voi olla tuolla tavalla irti?! Siinä se kuitenkin kulki pihalla perässäni ja pukkasi välillä kättäni että terve vaan.

Niin, miksi poni ei voisi olla irrallaan, jos se kerta pysyy pihalla. Oli vain jotenkin koomista, kun koirien kanssa pihalla oli poni. Ilmeisesti se leikkii lastenkin kanssa, kun pihalla oli lasten leluja ja leikkipaikkoja.

Hevosvoimia.

Asioita voi todellakin tehdä toisin kuin mitä itse tekisi tai ajattelisi tekevänsä. Tai mitä ei olisi koskaan ajatellut edes tehtävän. Miten paljon arkipäivästä löytyykään asioita, jotka voisi tehdä toisin ja jopa helpommalla tai paremmalla tavalla?

Ei ole olemassa oikeaa tai väärää. Toki EU asettaa tänä päivänä aivan pöllöltä kuulostavia ja käytännössä älyttömiä säännöksiä. Toivottavasti tämä ponin pitäminen irrallaan ei ole direktiivien mukaan kiellettyä. Voisin hyvin kuvitella, että tähänkin olisi keksitty joku sääntö...

Tässä vaiheessa ylämaankarjakaksikko oli vielä kiltisti navetassa.

Mutta, aikeenamme olisi siis hakea kaksi ylämaankarjalaista. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun niiden olisi pitänyt tulla autoon. Reittiin oli kuitenkin jätetty yksi pakomahdollisuus ja sen ne käyttivät hyväkseen. Ja näitä jörriköitä ei oikein pidättele mikään. Olisi ollut ihan turha lähteä hakemaan niitä pois laitumelta.

Omistaja saa siis houkutella ne uudestaan navettaan, mistä haemme ne uudemman kerran. Karja-auton kuljettaja antoi jo pari vinkkiä seuraavaa yritystä ajatellen. 

Toinen tuloillaan olevista tytöistä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Aitaa mansikkapellon ympärille

Tänään on tehty aitaa mansikkapellon ympärille samalla systeemillä, mitä Naapurinvaaralle. Tolpat ovat painekyllästettyä mäntyä ja niitä pitkin kulkee verkkoaita. Aita estää metsäpeuroja tulemasta tekemään tuhojaan. Luomumansikkaa on kaikkiaan hehtaarin verran, ja noin kuukausi sitten istutetut taimet (taimeniksikin olen niitä kutsunut!) voivat hyvin ainakin tällä hetkellä.

Isäntä korjaa parhaillaan mönkijää - luova tauko siis menossa. Näyttää myös siltä, että kohta taivaalta ropsahtaa vettä. Tolpat on jo saatu iskettyä maahan. Seuraavaksi pitäisi vetää verkkoa ja siihenkin tarvitaan mönkijää avuksi.

Mansikkapellon laidalta löytyi neliapila.
Mansikkapellon vieressä laiduntavat friisiläiset kera lappalaisen Ella-rouvan. Mukavastihan tuo kesä tuntuu menneen näilläkin. Ovat saaneet olla kaikessa rauhassa, kun ei ole tarvinnut rientää enää lypsylle.

Porukka siirretään laitumelta toiselle sitä mukaan, kun ruoka loppuu. Pari päivää sitten ne suorastaan pyysivät päästä lähilaitumelle; norkoilivat veräjän luona. Kun ne ovat keskimmäisellä tai takimmaisella laitumella, niin niitä ei näe moneen viikkoon kuin vilaukselta.

Huomenna pari hiehoa lähtee toiseen kotiin ja tilalle tulee ylämaankarjaa. Niitä hassuja, ruskeita karvakasoja, joilla on pitkä tukka silmiensä edessä.

Ella-rouva vasemmalla, muut oikealla.
Etummaisella on ihana sydän otsassa.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Karvakorvat koettelevat kärsivällisyyttäni

Tyttäret ja Jaakko.

Kyytöt olivat perjantain ja lauantain karkuteillä. Lauantai-iltana tuli soitto - juuri kun olimme lähtemässä kotiin keilaamasta - että nyt sankarit ovat palanneet kotilaitumensa kupeeseen. Vanhalle laitumelle ei oltu suinkaan menty, vaikka veräjä oli auki. Yritimme houkutella seurakuntalaisia aitaukseen, mutta tyynen rauhallisesti ne kävelivät veräjälle johtavan polun ohi.

Lähdin lasten kanssa hakemaan koiraa avuksi ja palattuamme tunnin päästä oli porukka jo edennyt tien toiselle puolelle isännän kaverin navetan nurkille. Kyllä ne isäntää suostuivat tällä kertaa seuraamaan, mutta kovin verkkaista oli liikkuminen. Kyytöt kun menevät omia polkujaan. Porukalla pysähdytään aina välillä tuumaamaan, että mennäänkö vai eikö mennä. Tällä kertaa ne menivät laitumelle - sinne uudelle.

Isännän kaveri toi vielä navetalta lavoja, joilla vahvistettiin veräjää. Edellisellä kerralla kyytöt eivät ilmeisesti olleet oikein erottaneet verkkoaitaa ja olivat juosseet siitä läpi säikähdettyään lampaita.

Uuden laidunalueen maasto on kauniin vaihtelevaa.

Tänään olisimme näyttäneet kyytöille juomapaikan, ja kas, etsittyämme niitä tovin, löysimme karvakorvat mistäpä muualtakaan kuin veräjältä. Ulos oli pyritty mutta ei onneksi oltu päästy. Alueella on syömistä vaikka millä mitalla, eikä niillä ole muutenkaan hätää. Jotakin kujeita taas peijakkaat punovat.

Sanoin jo lauantaina isännälle, että kyllä minä huokaisen helpotuksesta, kun nämä viisauden ja kujeilun perikuvat ovat navetassa säppien takana. Tosin eiväthän ne sielläkään pysyneet. Talvella pultit irrotettiin kätevästi suun avulla ja sitten siirrettiin putket pois paikoiltaan.

Jos tämä maalla oleminen on jotakin minulle opettanut, niin kärsivällisyyttä, olemista. Lauantai-iltana, kun istuin pellon laidalla autossa - lapset ja koirat ja hyvä ettei jo kissatkin takapenkillä - ja katsoin jälleen kerran kyyttöshowta, en voinut muuta kuin olla. Kyyttöjen jallittaminen oli edennyt siihen pisteeseen, että oli parempi pysyä autossa kuin sännätä sekaan. Onneksi takapenkillä pyöri Rölli-elokuva, mukana oli evästä ja sääkin oli todella kaunis. Hetki oli itse asiassa hyvin onnellinen.

 Isäntä otti minua kädestä kiinni kotiin matkatessamme ja sanoi: "Kaiken se kestää".
Kestää, kestää. Eikä tee edes tiukkaa. Paljon rakkauttamme on koeteltu viime kuukausien aikana, mutta iloksemme tunteemme ovat vain vahvistuneet.


"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.


Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Kyyhkynen pudotti höyhenen eteeni tänään.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kyytöt säikähtivät lampaita

Lampaat lienevät uusi tuttavuus kyyttötytöille ja Jaakolle. Sen verran vauhdilla oli tultu veräjästä läpi silminnäkijän mukaan. Illalla tuli puhelinsoitto, että sekä kyytöt että lampaat olivat karkuteillä lähinavetan ympärillä.

Eipä muuta kuin Timmy auton kyytiin ja menoksi. Lopputulos oli, että kymmenen kyyttöä on nyt vanhalla laitumella ja loput kolme kyyttöä uudella laitumella lampaiden kanssa. Näin olivat kyytöt päättäneet.

torstai 5. syyskuuta 2013

Vanha herra saatteli kyytöt uudelle laitumelle

Timmy ansaitulla levolla.
Marikon lampaat ja meidän kyyttömme ovat nyt samalla laitumella. Sillä, joka valmistui viime perjantaina Naapurinvaaran koulun yläpuolelle - näin tarkoin maantieteellisin termein sanottuna. Laidunta on yli 20 hehtaaria ja syömistä riittää. Ja nyt testataan aitojen kestävyys. Toivon mukaan kyytöt eivät karkaa enää kertaakaan.

Isäntä kävi apujoukkoineen siirtämässä kyytöt tänään. Korvaamattomana apuna oli jälleen kerran paimenkoira Timmy. Yli 10-vuotias herra oli johdattanut 13-päisen lauman veräjästä sisään mallikelpoisesti. Sen jälkeen, kun kyyttöjen lempeä suostuttelu ei ollut tuottanut toivottua tulosta.

Pari päivää sitten isännän mukana oli Joppe. Tämä 4,5-vuotias pirttikoira, joka oli tovin jälkeen yksinkertaisesti hävinnyt työn ääreltä. Isäntä oli arvannut, minne se oli mennyt. Myöhemmin koira oli helppo noutaa lähikoulun pihalta leikkimästä. Lasten äänet ovat tälle koiralle paras houkutin. Leikkikavereita, jes!

Tosin Joppe toimii itsekin hyvänä houkuttimena, nimittäin kyytöille. Kyytöt tykkäävät härnätä Joppea. Etenkin Jasmin yrittää puskea ja yllyttää koiraa leikkiin. Tänään Jasmin oli yrittänyt samaa Timmyn kanssa, mutta tämä korkean työmoraalin tunteva vanha herra oli näyttänyt kertaheitolla kaapin paikan.

Illat Timmy vahtii kissanpentua ja minihamsteria. Koira pystyisi varmasti tuijottamaan hamsteria parikin tuntia. Luomet räpsähtäivät korkeintaan neljä kertaa tuona aikana. Olemme yrittäneet hillitä Timmyn työnarkomaniaa, mutta mihinpä koira karvoistaan pääsee.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Olen niin iloinen, ylpeä ja helpottunut!

Verkkoaita kiinnitettiin niitein.

Kyytöt ovat olleet tänä kesänä laitumella, joka oli aidattu valmiiksi. On riukua, lankkua, piikkilanka-aitaa ja muuta maalaisromanttista viritelmää.

Tämän kesän yhtenä projektina oli tehdä aidat kesän 2014 laitumelle. Alaa on 25 hehtaaria eli aitaa piti tehdä muutaman kilometrin verran. Maasto on vaihtelevaa: niittyä, kalliota, metsää, tienvartta...

Isäntä suunnitteli aidan tekemisen huolella valiten lopulta painekyllästettyä puuta ja verkkoaitaa. Tolpat iskettiin maahan käsipelillä; verkon vetäminen onnistui mönkijän avulla. Verkko kiinnitettiin tolppiin nauloin ja niitein. Kyseessä oli aivan valtava fyysinen urakka.

Tolppia piti laittaa myös kallioille.
Niitti.

Minä olen ollut aitaprojektissa lähinnä henkisenä tukena. Tosin nyt perjantaina lupauduin ajamaan mönkijällä aitojen vieressä, jotta isännän ei tarvinnut pomppia edestakaisin.

Niitit iskettiin tolppiin paineilman avulla, joten mönkijän lavalla oli sekä kompura että aggregaatti. Niihin paikkoihin, minne johto ei yltänyt, piti käydä kiinnittämässä verkkoaita naulojen ja vasaran avulla.



Aidan tekemisessä oli kesän aikana myös apujoukkoja. Ja nyt en puhu vain henkisistä apujoukoista! KIITOS kaikille mukana olleille. Yksin isännän tekemänä aita ei olisi valmistunut elokuun loppuun mennessä. Myös säidenherrat ja -rouvat olivat suosiollisia.

Varovainen unelma oli, että laitumelle saataisiin eläimiä jo tänä syksynä. Mariko Lindgrenin lampaiden Naapurinvaaran laitumilta loppui syöminen ja päkäpäät olivat jo menossa kohti Nurmeksen kotia, mutta nytpä ne pääsivätkin tälle uudelle laitumelle. Todennäköisesti myös kyytöt siirretään samalle areenalle tulevalla viikolla.

Lampaat kuskattiin uudelle laitumelle perjantai-iltana.

Olen rukoillut kevään ja kesän aikana monet kerrat, että tämä perinnemaisemointi lähtisi käytännössä hyvin käyntiin. Suunnittelutyötähän on kuulemma tehty jo parin vuoden ajan. Olen pyytänyt varjelusta, myötämielisyyttä ja onneakin. 

Poluillemme ja jopa kotiovemme eteen on tänä kesänä tuotu paljon höyheniä ja sulkia. Niiden sanotaan olevan merkkejä suojeluksesta, valoisammasta tulevaisuudesta. Toisinaan ne tuovat lohtua, toisinaan rohkeutta. Sinua kannatellaan vaikeidenkin hetkien ylitse, mutta muista myös kokeilla omia siipiäsi.

Perjantaina tielleni osui kaksi sulkaa.

Kun isäntä iski illalla kahdeksan aikaan viimeisen niitin viimeiseen tolppaan, ilmestyi taivaalle vaaleanpunainen enkeli. Ihmeellinen hetki, jonka tulemme aina muistamaan.