Tyhjästä on hyvä nyhjästä!

Niin sitä voi keinosiementäjäkin epäonnistua tulkinnoissaan. Ja hyvä niin! Alkuvuodesta keinosiemennetty ja myöhemmin tyhjäksi (eli siemennys ei ole onnistunut) arveltu Alma sai tänä iltana sonnipojan.

Puoli tuntia vanha poika.

Ihmettelin maanantaina, miksi Alma örisee ja hyppii toisten selkään. Sen tissitkin olivat kasvaneet. Sanoin isännälle, että tuo se muuten tekee vauvaa. Bingo! Jo toinen vasikka tälle viikolle. Ja vielä siellä on toinenkin "tyhjä", Yrtti nimeltään, joka poikinee lähiaikoina. Käyttäytyy samalla tavalla kuin Alma alkuviikosta.

Onneksi isäntä ei laittanut näitä lehmiä teuraaksi. Toisaalta, jos niiden olisi tiedetty odottavan, ne olisi todennäköisesti myyty keväällä uusiin koteihin. Kantavasta eläimestä saa luonnollisesti paremman hinnan, jos jotain meinaa myydä.

Musta Alma ja vaaleampi Yrtti. Alma siirtyi päivällä synnytyspuuhiin koivikon lähelle.

Huomasin tänään päivällä, että Almalta valuu lapsivettä. Päivemmällä se siirtyi yksin laitumelle koivikon lähelle. Lehmä menee kuulemma yleensä omiin oloihinsa ennen synnyttämistä. Oli hauska seurata, miten tämä toinen "tyhjä" kävi katsomassa, minne Alma oikein meni. Yrtti huuteli sille ja kävi lähempänä katsomassa, mikä on homman nimi.

Olimme aikeissa siirtää Alman sisälle poikimakarsinaan, mutta se innostuikin syömään muiden kanssa, kun isäntä kävi viemässä pari heinäpaalia laitumelle. Samalla katsahdimme, miten maanantaina syntynyt pieni ylämaankarjalainen, Kerttu, voi. Äiti kun on pitänyt sitä tämän viikon yötä päivää metsänlaidalla. Kerttua ei näkynyt missään, kunnes äkkäsin sen metsästä laitumen ulkopuolelta. Se oli päiväunilla pienessä montussa. Äiti oli todennäköisesti käskenyt sen sinne nukkumaan.

Etsi kuvasta päiväunilla kupsottava Kerttu.

Isäntä Kertun luona.

Houkuttelimme Kertun mukaamme luvaten, että jos äidiltä tulee sanomista, niin se voi sitten torua meitä. Äiti olikin lähtenyt meidän peräämme ja tuli vastaamme tullessamme muiden luokse. Äiti avasi pian maitobaarin lapselleen, joka tökki hanakasti turvallaan tissejä ja lupsutteli vatsansa täyteen.

Oli hellyttävää huomata, kuinka Pikku Myy vei lapsensa ilmeisesti ensimmäistä kertaa muun lauman luo. Pian pienet, Kerttu, Kaisa ja Karkki, löysivät toisensa ja leikki alkoi. Kun aikuiset keskittyivät syömään, juoksivat pienet rinkiä aikuisten ympärillä. Ja nyt näiden typyjen seuraksi syntyi tämä poika!

Pikku Myy ja Kerttu. Juomatauko menossa.

Alma teki vasikkansa koivikkoon, kuten arvelimme. Menimme kuuden maissa katsomaan tilannetta. Mönkijällä ajoimme pimeän laitumen läpi. Vasikka oli syntynyt vähän aiemmin. Ja toki koko muu seurakunta tuli luoksemme mönkijän valoja - ja vauvaa - ihmettelemään.

Koska isäntä ei halunnut jättää vasikkaa yönselkään emonsa kanssa, nappasimme vastasyntyneen mönkijän lavalle ja isäntä arveli emon tulevan perässä. Näin ei käynyt, vaan se jäi etsimään lastaan pimeästä koivikosta. Sydäntäsärkevä ulvonta kuului navetalle asti.

Lopulta isäntä ja hänen tyttärensä kävivät houkuttelemassa ja vähän jopa pakottamassa sen navetassa odottavan lapsensa luokse. Voi sitä huolta, kun se ei heti nähnyt vasikkaansa, vaikka kuinka yritimme viittelöidä sitä sen luokse. Jälleennäkeminen oli lopulta liikuttava.

Tissiä hamuamassa.

Kettu laitumella!

Tuumasin eilen itsekseni aamukahvilla, että mitenkähän tämän viikon saisi taas käyntiin. Isäntä pyysi tulemaan avuksi navetalle - mikäpäs siinä. Navetalle mennessäni huomasin kyyttöjen napottavan sievässä rivissä aidan luona. Huikkasin huomenet hevosille ja menin vielä kyselemään kyyttöjen asiaa.

Katsahdin samalla laitumelle, että missä pienet Karkki ja Kaisa menevät. Siellähän ne olivat äitiensä tykönä. Mutta mitä ihmettä - mikä on tuo ketunhäntäinen karvatörrykkä?! Ei meillä tuollaista eläintä ole! "Kettu" oli mennyt lietesäiliön verkkoaidan ja paimenpoika-aidan väliin. Sitten hoksasin ylämaankarjalaisen, Pikku Myyn, joka kulki huolestuneena "ketun" rinnalla. Se on Pikku Myyn vasikka!

Tiesimme sen mahdollisuuden, että nämä ylämaankarjalaiset olisivat kantavia. Mutta että tällainen ihana yllätys tällä kertaa! Kävin hakemassa isännän, joka avitti vasikan takaisin laitumelle. Samalla katsastettiin uuden pienen sukupuoli ja tyttöhän sieltä taas tuli. Pieni suloinen kettutyttö!

Vasikka ei ollut lainkaan niin säikky kuin holsteiniemme vasikat. Ylämaankarjalaisten sanotaan olevan puolivillejä; vasikat eivät anna tulla luokseen ja äidit puolustavat lastaan ärhäkästi. Pikku Myy ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan seurasi rauhassa sivusta. Sitten ne lähtivätkin kahdestaan laitumen yläharjanteelle. Niin luonnollista ja liikuttavaa. Pikku Myyn tytär Rusina meni myöhemmin niiden seuraksi.

Pylly pystyssä kohti seikkailuja.

Vasikka vietti koko eilispäivän ja yön laitumella metsän laidalla - ainakin näin luulemme. Olin jo illalla huolissani, että miten äiti voi jättää vauvansa yksin pimeään. Se kun oli itse syömässä navetassa. Minun on jotenkin vaikea luottaa näihin eläimellisiin vaistoihin ja hoitometodeihin. Hyvä, etten lähtenyt etsimään vasikkaa. Olisin tuonut sen sitten mönkkärillä navettaan lämpimään muiden luokse. Mutta kylmähän tuolla eläimellä ei ole edes talvipakkasilla. Sen verran tuuhea karva on jo pienokaisellakin.

No, sinne ulos pimeyteen äitikin sitten lopulta lähti. Tänä aamuna kävin katsomassa "pesäpaikkaa". Siellä ylälaitumella metsän laidalla vasikka pötkötti. Tietysti menin katsomaan, että onko sillä kaikki hyvin. Nostin sen pois paimenpoikien alta. Äiti seurasi sivusta ja antoi minun silitellä lastaan.

Pesäpaikka.

Äiti ja tytär ylälaitumella. Matkaa navetalle on muutama sata metriä.

Jaakolla itseluottamuspula

Ihana Jaakko Kulta.

Ei saisi nauraa toisen kustannuksella, mutta kun ei mahda mitään. Sonnimme Jaakko Kulta on paininut itseluottamuksensa kanssa viimeiset viikot. Useat kerrat olen käynyt juttelemassa sille ja tsempannut. Se on vain katsonut sivusilmällä ja jatkanut "purkkansa" jauhamista (kohta 5 vuotta täyttävä poikani ihmetteli eräänä päivänä, miksi lehmät jauhavat koko ajan purkkaa!).

No, Jaakon maailma romahti hetkeksi, kun se tuli kyyttötyttöjen kanssa kotiin Naapurinvaaran laitumilta. Jonkin aikaa kyytöt olivat omassa karsinassaan, kunnes ne päästettiin ulos muiden kanssa. Yhtäkkiä Jaakolla oli seuranaan 40 tyttöä, naista ja vanhempaa rouvaa. Kyllähän siinä pasmat menevät hetkeksi ihan sekaisin. Se on yrittänyt astua kolme kertaa itseään isompia holstein-friisiläisiä, mutta kun se poloinen ei yllä hoitamaan hommaa. Jaakko on kyyttölauman pienin - ja nuorin. Ikää sillä taitaa olla nyt yksi vuotta.

Myös jotkut kyytöistä ovat edelleen kiimassa, joten omassakin "haaremissa" olisi vielä tekemistä. Isäntä oli jo huolissaan, että eikö Jaakosta olekaan astujaksi. Hirveät paineet sanon minä! Ja jos jonkun kanssa ei synkkaa, niin sitten ei. Kyllä siellä on tiineitä tyttöjä jo useampi. Jaakosta tulee hyvä isä. Eilen se pötkötteli Kaisa-vasikan kanssa. Olenkin ristinyt kyytöt Kaisan kummeiksi. Ne kun auttavat sen hoitamisessa päivittäin.

Jaakko tyttöjen keskellä. Tytöt syömässä rivissä.

No ota nyt vielä yksi kuva.

Nyt riitti kuvaaminen. Se on moro.

Kekripukki köpötteli Kajaaniin

Kajaanissa järjestetään kekrijuhla jo ties monettako kertaa. Itselleni tämä sadonkorjuun juhla oli vielä viime syksynä vieras, mutta nyt sekin on tullut tutummaksi. Isäntä on jo useampana vuonna ollut tekemässä kekripukkia tapahtumaan. Niin tänäkin vuonna.

Pukin tekeminen on herättänyt mielenkiintoa tiedotusvälineissä. Muun muassa Kainuun Sanomissa oli juttu. Tästä linkistä löytyy video. Myös Yle Kainuu kävi jututtamassa meitä toissapäivänä. Juttu tuli ulos ainakin eilen keskiviikkona.

Tänään torstaina isäntä vei pukin Sotkamosta Kajaanin kaupungin läpi Kajaaninjoelle. Siellä se nostettiin lautalle ja reilun viikon ajan se kelluu joella. Kekrinä 2.11.2013 se sitten poltetaan. 

Tästä se lähtee. Ensin pajua jalkoihin.

Pikkuhiljaa siirrytään ylöspäin.

Kekripukki tehtiin tänä vuonna lehtevästä pajusta. Oksat sidottiin pukin runkoon rautalangalla. Tekeminen vaati tälläkin kertaa intoa, jaksamista, viitseliäisyyttä, iloista mieltä ja taitoa. Onneksi sää suosi viikonloppuna - eipähän ainakaan satanut vettä ja räntää! Kiitos kaikille mukana olleille!

Pukin selässä sai keikkua.

Viimeistelytöitä.

Melkein valmis. Vain sarvet puuttuvat.

Ulkona kun olla saamme

Hei me nautitaan!

Jotenkin sitä mieltää omassa pienessä mielessään, että lehmät kuuluvat navettaan. Ne ovat niin outo näky tuolla hangen keskellä laitumella. Ei kai niitä vain palele? No ei!

Isäntä vei paalin - lähinnä ylämaankarjalaisia ajatellen - tuonne koivikon lähelle, mutta niin vain koko seurakunta taivaltaa sinne syömään. Aivan ihana, kun eläimet voivat valita, ovatko ne sisällä navetassa vai ulkona laitumella. Ja ulkonahan ne ovat, varsinkin tällaisella auringonpaisteella.

Perjantaina syntynyt vasikka Kaisa oli kuitenkin jätetty päiväunille karsinaan. Lienee emo tuumannut, että pysy tässä. Kaisasta on pidetty porukalla hyvää huolta. Isäntä oli seurannut huvittuneena, kuinka kyytöt olivat pökkineet sitä turvillaan kuivempien heinien päälle. Minä niin odotan ensimmäisiä kyyttövauvoja! Ensimmäinen vasikka syntynee helmikuussa.

Kyyttötyttöjä.

Lapinlehmä Ella vasemmalla.

Kävin äsken kävelemässä laitumella. Parikymmentä mansikkia tuli luokseni. Jopa isot rouvat, nämä holstein-friisiläiset, tulivat juttusille ja antoivat rapsutella. Ihme! Ja kyytöistä Jasmin nyt on aina kerjäämässä hellyyttä osakseen.

Lapinlehmä Ellakin on reipastunut kovasti ja sitäkin saa jo koskettaa; se myös tulee yleensä luokseni, kun kutsun sitä. Ella tuntui kärsivän yksinäisyydestä varsinkin sen jälkeen, kun ylämaankarjalaiset saapuivat. Ella on rotunsa ainoa edustaja meillä. Niin höperöltä kun se kuulostaakaan, juttelin Ellan kanssa, että sen pitää vain rohkeasti tehdä itseään tykö muiden kanssa. Niin se asteli ensin kyyttöjen luokse. Katsahti välillä minuun päin kuin rohkaisua hakien. Ja nyt, paria viikkoa myöhemmin, se tuntuu olevan paremmalla mielellä.

Eläinten kanssa on hauska kokeilla eri juttuja. Joskus kokeilut yllättävät ja hämmästyttävät. Kun olin eläinten keskellä, ryhdyin hyräilemään. Samaa laulua, mitä hyräilin pojille heidän ollessa pieniä. Eläimet nostivat päitään ja höristelivät korviaan. Jatkoin laulamista ja silittelin samalla lähelläni olevia nelijalkaisia. Aika pysähtyi kerta kaikkiaan ja tunnelma oli äärettömän harmoninen. Osa mansikeista laittoi silmänsä kiinni ja märehti nautinnollisesti. Kaikki pysyivät paikoillaan ja antoivat auringonkin helliä oloa. Tämä jos mikä on sitä vihreää hoivaa, molemminpuolista green carea.

Uusi pieni ensilumen kunniaksi

Mikä nimeksi minulle?

Ensilumi yllätti - noh ei nyt niin iloisesti tällaisen ei-talvi-ihmisen - mutta niin odotti yllätys navetallakin. Uusi pieni oli syntynyt tänä aamuna! En oikein vieläkään osaa ennakoida, että niin, kun viime talvena näitä mansikkeja keinosiemennettiin, niin tulosta syntyy. Sen verran osasin jo minäkin katsoa, että tämä vasikka ei näytä ihan "normaalilta". Olisiko saanut siemenet herefordilta?

Äiti hoiti lastaan mallikkaasti. Välillä se kävi kuitenkin syömässä, jolloin kyytöt ottivat uuden tulokkaan silmäteräkseen.

Kyytöt hoitavat pientä.

Iltapäivällä laitoimme äidin ja tyttären karsinasviittiin. Siellä niiden on hyvä hellitellä ja tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa.

Uteliaat kyytöt kävivät luonnollisesti oitis katsomassa tilanteen, kun huomasivat, että toiset olivat päässeet erityiseen paikkaan. Kutsuhuutoja lähti navetasta ulos ja kohta olivat loputkin kyyttölaumasta kuikuilemassa karsinan sisälle.

"Älä puhu puhelimessa, vaan tutki nyt se sukupuoleni".

Lopuksi vielä kissanpentumme Nellin kuulumiset. Umpikujia tulee yhä vastaan... Muutoin elämä sujuu jo varsin mallikkaasti. Juoksuaskeliakin otetaan jo pitkin lattioita.

Mikä tämä tämmöinen tunneli on?

Rakastamalla hengissä

Kissalla sanotaan olevan yhdeksän henkeä. Meidän nyt 5-kuinen kissanpentumme on menettänyt jo ainakin yhden, ellei toisenkin. Sitä on koeteltu paimenpojasta saadulla sähköiskulla. Kesällä se matkusti 30 kilometriä auton moottoritilassa. Reilu viikko sitten henki oli taas hiuskarvan varassa, kun vanhin paimenkoiristamme tokkasi sitä niskaan.

Koira on vahtinut aivan neuroottisesti kissanpentua. Tai sitten se kyttää herkeämättä, kun minihamsteri rullaa juoksupyörässään. Paimennustöitä on liian vähän ja koiraa turhauttaa. Tosin samanlaisen töllöntyön se oli tehnyt toiseksi nuorimmaisen kissan kohdalla, kun se oli pieni. Sen jälkeen se on antanut Millin olla rauhassa.

Nelli ehti maata puolisen tuntia isännän sylissä. Olimme aivan varmoja, että nyt siltä lähti henki. Itkimme molemmat. Isäntä silitteli ja kannusti pientä hengittämään. Koiraa ei näkynyt - se oli mennyt häpeämään jonnekin.

Minä rukoilin ja lähetin toiveen yläkertaan. Otin sitten pienen syliini ja kanniskelin sitä auringonpaisteessa. Itkin ja silittelin. Istahdin navetan seinustalle ja päätin kokeilla reikiä. Kävin vuosia sitten reikikurssin, ja olen sen jälkeen käyttänyt hoitomuotoa milloin missäkin tilanteessa. Avasin kanavat ja laskin käteni niskan päälle.

Kissa jatkoi hengittelyään. Tapauksesta on nyt mennyt reilu viikko ja kissa jatkaa hengittelyään. Pari kolme päivää pentu oli aivan sokea. Toisin sanoen aivan sylitettävä. Yöt yritimme saada sitä pysymään pyykkikoriin tehdyssä pedissä, mutta sieltä se vaan aina kapusi pois. Kopsahduksia on viikon aikana kuulunut sieltä sun täältä. Aluksi syötimme sille lusikalla nestettä. Nieleskeleminen oli vaikeaa. Pikkuhiljaa alkoivat hyytelömäiset ruuat mennä alas. Pissejä se teki minne sattui, ja kakkapyllyä ja turkkia sai pestä. Nukkumaan se ei malttanut mennä. Ääntä ei kuulunut ei minkäänlaista. Oli niin säälittävän näköistä, kun se makasi sokeana kyljellään lattialla ja jalat kävivät vimmatusti. Matka ei kuitenkaan edennyt.

Jossakin vaiheessa laitoimme sen seinää vasten seisomaan. Siitä se lähti pikkuhiljaa eteenpäin ja ryhtyi lopulta kiertämään taloa seiniä pitkin nurkasta nurkkaan. Jossakin vaiheessa tasapaino ja koordinaatiokyky palasivat sen verran, että se pysyi pystyssä ilman tukea.

Nyt se kävelee jo reippaana. Treenit saattavat jatkua tunnista toiseen. Näkökin on palautunut - ei tosin ihan kokonaan. Korkeuseroja on vielä vaikea hahmottaa. Eikä se uskalla tai osaa hypätä muksahtamatta alas sohvalta tai tuolilta. Alakertaan eksyessään se pitää osata hakea sieltä pois. Se ei jostain syystä kiipeä rappusia ylöspäin.

Sankari on parhaillaan unilla pahvilaatikon perukoilla tuvan puolella. Järkytyksestä on jo selvitty ja se uskaltaa uinahtaa itsekseen unille. Toissapäivänä otimme isännän kanssa sen viereemme päiväunille. Siinä välissämme se ryhtyi päivien tauon jälkeen kehräämään. Siinä sydäntemme välissä se pyöri ja hyrräsi. Kävi sitten puskemassa molempia kasvoihin kuin kiitokseksi hyvästä hoidosta.

Eläinperheemme täydentyi hevosilla

Tämä päivä on ollut hyvin tunteikas. Uudet perheenjäsenemme saapuivat. Itku tuli hevosten entisten omistajien puolesta. Miltä tuntuukaan jättää jäähyväiset rakkailleen yhteisten vuosien jälkeen. Samalla iloitsin siitä, että mieheni ja etenkin hänen tyttärensä haave omista hevosista toteutui.

Näille eläimille on annettu rakkautta ja huolenpitoa sylikaupalla. Ne tulivat meille hyvästä kodista. Jo ensitapaamisella kaikki meni hienosti - sikäli kun jotain ymmärrän hevosten kanssa olemisesta. Omistajat toivoivat, että ne pääsisivät asumaan samaan kotiin. Meille se sopi oikein mainiosti. Tilavassa pihatossa ne saavat asustaa turvallisesti kahdestaan.

19-vuotias Mister ja 15-vuotias Alli.

Tutustumista pihattoon.

Tänään hevosia kävelytettiin pihalla ja lähimaastossa. Jopa minä uskalsin ottaa riimunarusta (kysyin tämän talutushihnan nimen isännän tyttäreltä) kiinni. Myöhemmin harjasin Misteriä ja selvittelin puruja sen "hiuksista". Molemmat hevoset ovat hyvin rauhallisia. Toivottavasti se piirre säilyy.

Hassun hetken koimme, kun isännän isä kävi katsomassa hevosia. Mister pyöri useamman kerran akselinsa ympäri kuin esitellen itseään. Sitten se kellahti purujen päälle, nosti kavionsa kohti kattoa ja pyöritteli pyllyään puruissa. Aivan samalla tavalla kuin koiramme tekevät milloin missäkin.

Tämä vaati minulta rohkeutta.

Minulla on kaksi ei niin rentouttavaa kokemusta hevosista; kaksi vaellusratsastusta, joista ensimmäinen oli Nuuksiossa. Yhtä kauhuissani olen ollut hypätessäni laskuvarjolla. Toisella kerralla Tahkolla kaksi kanssaratsastajaa putosi hevosen selästä.

Jokin hevosissa pelottaa. Ehkä ne ovat nuo aiemmat kokemukset. Tai sitten eläinten suuri koko, vaiko korkeanpaikankammoni. Tai se, etten minä tiedä hevosista mitään muuta kuin mitä Merja Jalon kirjoista lapsena luin.

Mutta olen oppinut olemaan vuoden aikana koirien, kissojen ja nautojen kanssa. En ole lukenut kirjoja, vaan ollut eläinten kanssa. Isäntä on myös opettanut paljon. Sen olen huomannut, että eläinten kanssa saa opetella luottamaan intuitioonsa. Eläimille ei voi valehdella. Etenkin koirilla ja naudoilla on merkillinen kyky lohduttaa. Ne myös osoittavat selvästi, milloin luottamus on syntynyt. Eläimille on ihana jutella - uskon, että ne ymmärtävät puhetta. Ja mikä ehkä parasta, eläimiä on aivan mahtava koskettaa, rapsuttaa, silittää, halata ja paijata; niistä välittyvä energia ja lämpö on jotain, mitä ei voi sanoin kuvata.

En tiedä, milloin uskallan ratsastamaan. Ehkä käyn ensin asiasta muutamat keskustelut hevosista pienemmän eli Misterin kanssa.

Mööööö, kuului kuorolaulantana aidan takaa,
kun mansikit huomasivat hevosia kävelytettävän pihalla.

Rosinante ja Rusina saivat hyvän vastaanoton

Lupailin tälle viikolle uutisia kahdesta uudesta asukkaastamme. Sitä ennen, saanko esitellä: ylämaankarjalaiset 5-vuotias Pikku-Myy - jota ryhdyin oitis kutsumaan Rosinanteksi - ja sen 2-vuotias tytär Rusina. Ihan pitää itsekin tutustua tähän rotuun.

Eläimet vaikuttavat näin äkkiseltään hyvin rauhallisilta ja älykkäiltä. Ja äärettömän suloisilta kaikkine karvoineen. Rusinan sarvet kauhistuttivat aluksi, mutta eipähän tuo taida niillä sohia. Toivottavasti ei nostele verkkoaitaa ylös...

Eläinten aikaisempi omistaja kuvasi hauskasti nautojen luonne-eroja. Jos suomenkarjan yksilöt, kuten kyytöt, ovat uteliaita ja työntävät nenänsä joka paikkaan, niin ns. tavalliset lehmät, holsteinit ja friisiläiset (holstein-friisiläiset?), vain olla möllöttävät, eivätkä sen kummemmin välitä. Ylämaankarjalainen ei puolestaan näytä kiinnostustaan etukäteen, vaan käy tarkastamassa tilanteen jälkikäteen.

Tyttärellä on sarvet, äidiltä ne on jouduttu leikkaamaan.

Yritimme tuoda tätä ylämaankaksikkoa meille jo muutama viikko sitten, mutta tuolloin autoon lastaamisyritys epäonnistui. Nyt kaikki mahdolliset pakoreitit oli tukittu ja kyytiin astuminen onnistui ongelmitta.

Ja voi hyvänen aika, kuinka liikuttavan hienosti nämä uudet kaverit otettiin kotilaumaan! Friisiläiset kera Ellan (lapinlehmä) kävivät tutustumassa Rosinanteen ja Rusinaan. Aikansa ne kulkivat porukalla laitumella, kunnes huusin, että lähdetäänpäs näyttämään navettaa. Ja niin sitä sitten porukalla mentiin. Toivottavasti yhteiselo sujuu jatkossakin hyvin.

Kyytöt ovat toistaiseksi olleet omassa karsinassaan pihaton puolella, koska niiden joukossa on myös Jaakko Kulta. Sonni pitäisi ensin laittaa omaan karsinaansa, jotta kyyttötytöt pääsisivät muun porukan tavoin ulos. Jaakko kävisi muuten astumassa tytön jos toisenkin - jos vain yltää tyttöjen selkään.

5-vuotias Pikku-Myy, jota kutsun väkisinkin Rosinanteksi.

Eilen illalla kävin vielä kävelemässä eläinten kanssa laitumella. Pikkuisen pelotti, kun kerrostalon kokoiset eläimet ottivat jo sen verran rohkeasti kontaktia. Joko ne yrittivät kiusata tai sitten luottamusta on jo kasvatettu puolin ja toisin. Sain myös kuvattua pienen videopätkän. Videolla näkyy mm. parin viikon ikäinen Karkki. 

Myöhemmin illalla katsoin olohuoneen ikkunasta ulos ja näin, kuinka koko lauma paistatteli ilta-auringossa ylälaitumella koivujen kupeessa. Vasikkojen kirmatessa innoissaan tulin ajatelleeksi, että tuon onnellisempia eläimiä en ole nähnyt pitkään aikaan - jos koskaan.

Kaiken voi tehdä itse

Metsämies pyssy kädessään. No ei, vaan katon pesemistä painepesurilla.

Tänä viikonloppuna olemme tuunanneet navettaa. Maitotankki lähti pois jo viikkoja sitten, ja maitohuoneen pystyi nyt tyhjentämään lopuista tavaroista ja hämähäkinseiteistä.

Navettarakennuksen toisessa nurkkauksessa oli ennen lehmien karsina, minkä jälkeen tilasta tuli Jaakko Kullan temmellyskenttä. Nyt tämä astutustila erotettiin navetasta väliseinällä. Tila saa uudet asukkaansa viikon päästä. Siitä en kuitenkaan kerro vielä enempää.

Vasara pysyi yllättäen kädessä.

En ole koskaan tehnyt seinää, mutta nyt sekin on koettu. Ja siitähän tuli suorastaan täydellinen! Yläosaan pitää vielä laittaa ikkunoita, jotka ovat odottaneet paikkaansa navetan ylisillä vuosien ajan.

Yksi asia - lukuisten muiden asioiden ohella - jonka maajussini on minulle opettanut, on se, että kaiken materialistisen voi periaatteessa tehdä itse. En nyt muista, mitä minä haikailin, mutta mies totesi siihen, että sekin on ihmisen keksimä ja tekemä juttu. Siis, miksi ei itsekin voisi kokeilla.

Jos homma ei heti aukene, otetaan selvää, kysytään, testataan ja parannellaan. Kuutioidaan, kuten mieheni usein toteaa. Ja jos projekteihin pystyy käyttämään kierrätysmateriaalia, niin vielä parempi.

Väliseinän kehikko tehtiin parruista ja laudoista.

Levyt naulattiin kehikkoon.

Jaakko Kultakin antoi periksi

Tämä päivä meni niin kuin Strömsössä. Aamupäivän navettahommien ja illan kuskailujen välissä piti käyttää auto katsastuksessa, minkä molemmin puolin jäi tehokas vajaa parituntinen. Sen aikana oli mahdollisuus jallittaa loput kymmenen kyyttöä kuljetusvaunun kyytiin.

Tällä kertaa houkuttimena oli sankollinen jauhettua hernettä. Suuren suurta herkkua, jota kyytötkin vetelivät naamoihinsa viime talvena. Sankon päälle oli tupsahtanut höyhen, joten varovaisen toiveikkaina astelimme kyyttöjen tykö. Mukana oli toki myös ruisleipää.

Kyytöt olivat kuljetusvaunun ympäristössä. Meidät nähtyämme kaikki - paitsi Jasmin - tekivät pienen spurtin siihen lähelle. Pikkuhiljaa tytöt pääsivät herneen makuun. Kolme niistä meni vaunun perille suht helposti. Väliluukut laitettiin kiinni ja sitten ei kun loppujen pariin. Jaakko ei todellakaan ollut tulossa kyytiin, vaan käyskenteli vaunun ympärillä. Sille eivät kelvanneet leivät eikä hernejauho.

Hernejauhon avulla saimme lopulta houkuteltua kaikki tytöt kyytiin, sinne väliovien paremmalle puolelle. Ainoastaan Jasmin jäi ulkopuolelle. Vähän ajan päästä Jaakkokin suostui antamaan periksi ja astelemaan kyytiin. Oli kyllä kaikessa itsepäisyydessään hellyttävä näky. Pää risupensaassa, pyllypuoli meihin päin.

Tytöt olivat vaunussa. Vain Jaakko puuttui.

Jes! Loput kymmenen kyydissä. Myös Jaakko Kulta.

Kotimatka sujui muitta mutkitta, ja aikataulumme piti kuin ihmeen kaupalla. Kotinavetalla piti heti ottaa matsia friisiläisten kanssa, ja tutustua Ellaan, jota kyytöt eivät olleet vielä nähneet. Ella kävikin kovasti katsomassa kaltaisiaan alkuperäisrodun edustajia.

Ja heti päät vastakkain.

Ruoka maistui jälleen kerran.

Kuinka saada kyytöt kotiin?

Kyyttöjä on yritetty kotiuttaa Naapurinvaaralta tällä viikolla. Eipäs olekaan mikään helppo nakki. Operaatioon tarvitaan ruisleipää, psykologiaa ja roppakaupalla onnea.

Isäntä rakensi kujan kulkemaan yhdeltä veräjältä kuljetusvaunuun. Lauman sai houkuteltua veräjälle ruisleivän avulla. Erityisesti Jasmin on hyvin perso tuolle herkulle. Kiitos vain Hannulle, joka käytti tätä konstia viime viikolla, kun jälleen kerran jallitimme porukkaa takaisin aitojen sisäpuolelle. Olivat sitten menneet popsimaan omenoita asukkaiden pihamaalta. Ruohokin on tässä vaiheessa syksyä vihreämpää aidan toisella puolella.

Kyyttöjen älykkyys tuli taas hyvin selväksi, kun ne tajusivat, että jos nurkkatolppaan on laitettu tukipuu aitauksen sisäpuolelle, voi siihen väliin työntää pään ja nostaa tolpat ylös. Kun tämä karkureitti oli paikattu, olivat sankarit käyneet tutkimassa kaikki alueen nurkat. Yksi nurkkaus oli saatu osin kaadettua, mutta karkuun siitä ei oltu päästy. 

Kyyttöjen kotiuttamisyritys nro I epäonnistui ja ne tekivät kujalta paniikkikäännöksen. Seuraavalla houkutuskerralla osa niistä meni jälleen kujaan ja yksi jopa vaunun sisälle. Ongelmana on kuitenkin ihana Jaakko Kultamme. Se ei tahdo mennä vaunuun. Se oikein osoitti mieltään ja seistä törötti pylly menosuuntaan hieman kauempana. Lisäksi se on kasvattanut kesän aikana itseluottamustaan ja ottanut johtajaroolin. Niinpä, kun Jaakko kääntyy kannoillaan, tytöt seuraavat perässä.

Tässä vaiheessa suunta oli vielä oikea...

...kunnes päätettiin, ettei lähdetäkään minnekään.

Useiden yritysten ja lukuisten ruisleipien jälkeen yksi kyytöistä saatiin jäämään vaunuun. Muut pääsivät pakoon säikähdettyään sorkkiensa kopinaa, mikä kaikui vaunun lattiasta. Puinen lattia olisi toiminut paremmin.

Karkuun päässeet kyytöt tekivät tutun spurtin lähipöpelikössä ja saapuivat sitten isännän houkuttelemana veräjälle. Ja voi sitä eläinten käymää keskustelua. Vaunussa yksin ollut huuteli muulle porukalle ja toisinpäin. Yritin käydä aina välillä lohduttamassa vaunuun yksin jäänyttä, ettei sillä ollut mitään hätää.

 Lopulta tytöt menivät kujalle ja niistä kolme saatiin ohjattua miesvoimin vaunuun. Kiitos Arille avusta! Tosin nyt vaunuun meni myös ruisleivälle perso Jasmin. Joten Jasmin piti ottaa takaisin "vapauteen", jotta olisi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia houkutella porukkaa veräjälle.

Tässä vaiheessa loppui aika, into ja kärsivällisyys - meiltä ihmisiltä - joten päätimme viedä kolmikon kotiin ja jättää loput laitumelle.

Ruuan avulla tutustumista vaunuun.

Tänään isäntä vei kuljetusvaunun Naapurinvaaran laitumelle, aitauksen sisäpuolelle. Vaunussa oli kuivaa heinää. Ajatuksena on, että kyytöt kävisivät ruuan avulla vaunun sisällä tutustumassa siihen.

Illalla kävimme laitumella yhdessä ja toivoimme kyyttöjen olevan ruokailemassa vaunulla. Ehkä ne saisi jopa houkuteltua vaunuun. Mutta vielä mitä. Ruoka kyllä maistui, ja osa elikoista oli vaunun sisällä (nukkumassa?), mutta kun me saavuimme paikalle, oli koko lauma kasassa - vaunun ulkopuolella. Ja jälleen kerran, Jaakko sai päähänsä lähteä pois vaunulta ja niin tytöt seurasivat perässä.

Jos olisimme olleet oikein vikkeliä, olisimme kenties saaneet suljettua auton takaluukut ja edes osa olisi jäänyt vaunun sisälle mutta mutta. Huomenna on uusi yritys. Ehkä keksimme yön aikana jotain uutta vippaskonstia kyyttökultien pään menoksi.